Pehmeää puuteria ja hissien helppoutta

Taivas loistaa vaaleansinisenä, kun kävelen lumilauta kainalossa kohti lipunmyyntiä. Yöllä on satanut reilu kerros uutta lunta ja aamun kireä pakkanen nipistelee poskia. Innostus kuplii sisällä – edessä on puuteripäivä! Ostan lipun ja sujautan sen takin hihataskuun. Huikkaan iloisen kiitoksen lipunmyyjälle puoliksi jo matkalla odottavien ystävieni luo. Tästä tulee hyvä päivä. 

Edellisen päivän laskut ovat kouluttaneet lautaa pienen tauon jälkeen. Olo on itsevarma. Päätämme silti lämmitellä muutamilla rinnelaskuilla ja hakea tuntumaa kissanjäljistä. Rinteissä on väljää. Sydäntalven puolivälissä pakkanen ja vähäinen käyttäjämäärä pitävät huolen rinteiden kunnosta aina iltaan asti. Kurvaan pitkiä loivia käännöksiä alas gondolirinnettä ja nauran ääneen kumpuilevalle rinneprofiilille – loivat kumpareet kutittavat vatsanpohjassa. Suuntaan laskun gondolille ja napsautan laudan irti jaloistani. Portti piippaa näyttäen vihreää valoa ja asettelen laudan sille tarkoitettuun koloon hississä. Gondolikopin valtaa innostunut rupattelu. Kurkimme seinät kuorruttaneiden kuurankukkien väleistä ja suunnittelemme seuraavaa laskua.

Kohti koskematonta lumivaippaa

Huipulla käy hento tuulenvire – sopivan kevyt, joka ei pöllytä kevyttä lunta kasoiksi lumiaitojen reunoille. Tunturin länsipuolella aukeaa tasaisen, koskemattoman lumen leikkikenttä. Kiipeän lumikinoksen alle jääneen aidan yli ja istahdan kiinnittämään laudan siteitä.

“Pidetään huoli siitä, ettei ajauduta liikaa oikealle”, yksi porukasta muistuttaa.

Pikkulaki toimii hyvänä maamerkkinä. Hiukan sen ohi vasemmalle, niin päätyy länsirajan hissille. Luosukuruunkin johtaisi pitkä aava lasku, mutta emme halua päätyä maisematielle heiluttelemaan Skii bussin kuljettajalle. Aurinko heijastuu ilmassa leijuvista jääkiteistä muodostaen halon, joka loistaa kaikissa spektrin väreissä. Kuin taikamaailma. Istun mykistyneenä tuijottaen tunturimaisemaa.

“Joko mennään?” ystäväni kysyy ja havahduttaa minut takaisin hetkeen. “Mennään!” vastaan ja kampean itseni pystyyn.

Pöllyävää puuteria

Tunturin puuton osuus mahdollistaisi pitkät ja loivat kaarteet, mutta yön aikana satanut lumi tekee kurvailusta hauskaa. Lauta surffailee pehmeässä lumessa ja pakkaslumi pöllähtää kasvoille. Mieleni tekee huutaa ääneen – hiukan onnesta, jännityksestä ja vauhdin hurmasta.

“Niin hyvää lunta!” kiljahdan juuri ennen, kuin lasken puuterin alla vaanivaan kumpareeseen. Maa katoaa hetkeksi laudan alta ja menetän tasapainoni. Pyörähdän pehmeässä lumessa ja kevyt lumi tunkeutuu sisään vaatteiden pienistäkin raoista.

“Sattuiko?” ystäväni kysyy huolestuneena.

Nostan lumen kuorruttamat kasvoni ja nauran. Puuteri on pehmeää. Putsaan laskettelulasini lumikerroksen alta ja tyhjennän hanskani ja huppuni lumesta. Puuraja häämöttää edessämme ja metsäseikkailu odottaa.

Kuin videopelissä

Kun aava tunturimaasto muuttuu metsäksi, tuntuu kuin laskisin sisään videopeliin. Männyn oikealta puolelta, kuusen ohi vasemmalta, pienessä kippurassa kaatuneen kelon ali ja vuoristoradan lailla maaston kummuilta jyrkästi alas ja ylös. Pienestä hyppyristä, ehkä ison, lumipeiton saaneen kivenlohkareen yli. Vauhti helpottaa liikkumista, mutta nopeat käännökset metsässä vaativat taitoa ja ennen kaikkea nopeaa reagointikykyä.

Lasku on yllättävän pitkä. Jos Suomen pisimmällä rinteellä, Ylipitkällä mittaa on 3 km, offarikoukkauksella pituus yltää ainakin neljään kilometriin. Videopeli on pakko laittaa hetkeksi pauselle. Jalat ovat niin maitohapoilla, että ne tärisevät. Naurattaa. Hihkun innosta – tämä on juuri niin kivaa kuin lapsenakin.

Lasku jatkuu loivana tykkymetsän syleilyssä. Lautojen jäljet tekevät taidetta lumeen. Metsän takaa siintää hissivaijeri ja hetken päästä eteen ilmestyy valkeana loistava rinne. Lauta hyppää hiukan rinteen penkereestä ja laskeutuu tasaisesti vielä lumessa näkyville tampparin raidoille.

Ylös kaakaolle

“Kaakaotauon paikka?” ystäväni ehdottaa. Kylmä ei ole tullut pakkasesta huolimatta, päinvastoin. Pehmeä lumikerros tekee laskusta paitsi hauskaa, myös raskasta. Kaakaotauosta ei perimätiedon mukaan kukaan ole kuitenkaan koskaan kieltäytynyt.

Nousemme ensin länsirajan hissillä ja seuraavaksi Gondolilla huipulle. Lumen kuorruttama Ylläskammi kutsuu seuruettamme seiniensä suojaan. Hörpimme höyryävää kaakaota ja suunnittelemme seuraavaa laskua. Ehkä kohti Keskisenlakea ja kurun seinää Jokerikuppilalle.