Ylläksellä vuosi koostuu kahdeksasta vuodenajasta. Jokaisella niistä on oma rytminsä, valonsa ja juttunsa. Tässä sarjassa kuljetaan vuoden läpi yksi tunturikkain hetki kerrallaan.
Päivän pyöräretken jälkeen mieleni tekee uimaan. Tänään on hyvä päivä heittää talviturkki. Vaihdan uikkarit päälle, pakkaan pyyhkeen kangaskassiin ja suuntaan uimarannalle. Rannalla on muitakin, jotka nauttivat kesäillasta. Suuntaan suoraan järveen sillä en halua, että ehtisin epäröidä viileään veteen heittäytymistä. Kipristän nenääni, kun kahlaan syvemmälle veteen. On se vielä aika kylmää, mutta talviturkki jää puhtaaseen ja raikkaaseen järveen vastustelematta. Viivyn vedessä hetken ja kahlaan sitten takaisin rannalle pyyhkeeseen kietoutuen.
Aurinko ei tunnu laskevan, vaikka päivä on jo pitkällä. Tutkin asiaa ja totean, että kesäkuun alkupuoliskolla auringon korkeus vastaa Ylläksellä ilta kahdeksan aikaan noin iltapäivä neljää–viittä Helsingin korkeudella. Eipä kai ihme, että ilta-aurinko lämmittää yhä kehoani.
Mökillä vilkaisen kelloa uudestaan. Se tulee pian yhdeksän. Ei kai tässä vielä ole kiire nukkumaan? Aurinko valaisee edelleen pihapuiden latvat. Päätän lähteä ihailemaan yötöntä yötä ja sen maagisia valoja hieman ylemmäs tunturiin.
Matkalla totean hillan olevan jo kukassa. Kukinnot näyttävät tänä vuonna erityisen suurilta, ehkä loppukesästä saadaan paljon marjoja. Suopursu on aloittelemassa kukintaansa ja suolta nousee tuttu, kesäinen tuoksu. Ilmassa viipyilee jokin, jota on vaikea nimetä. Ehkä se on kesä tai vapaus?
Luonnossa on hiljaista. Askeleet rahisevat polulla ja kauempana kukkuu käki. Siitä tulee aina sama tuttu tunne: nyt on kesä! Varjot pitenevät ja valo muuttuu yhä kultaisemmaksi. Kun pääsen kunnolla liikkeelle, ei kropassa tunnu enää lainkaan väsymystä päivän askareiden jäljiltä.
Pääsen tunturin juurelle ja lähden kiipeämään polkua ylöspäin. Ylhäällä maisema avartuu ympärilleni. Järven pinta kimmeltää auringossa, ja alempana tuuli on tyyntynyt. Joku muukin on ymmärtänyt saman: tätä hetkeä ei kannata nukkua ohi. Nyökkään tervehdykseksi.
Istuudun kivelle polun viereen ja kaivan esiin juomapulloni. Huipulla tuulee sopivasti eikä ötököistä ole tietoakaan. Upea kultainen valo levittäytyy horisontista joka suuntaan ja kauemmat tunturit näyttävät kauniin utuisilta.
Ei ole kiire minnekään. Ilmassa voi aistia maasta nousevan kosteuden lämpimän päivän jälkeen. Onhan tämä nyt jotakin – mietin mielessäni. Minua hymyilyttää. Tämä on sitä todellista rikkautta. Meidän upea luontomme!