Ylläksellä vuosi koostuu kahdeksasta vuodenajasta. Jokaisella niistä on oma rytminsä, valonsa ja juttunsa. Tässä sarjassa kuljetaan vuoden läpi yksi tunturikkain hetki kerrallaan.
Herään aamulla aikaisin ja vetäessäni villasukkia jalkaan avaan sälekaihtimet. Kevyet hiutaleet leijailevat hiljalleen alas taivaalta. Terassin puulattialle on kertynyt jo pieni kerros pehmeää uutta lunta ja havupuut ovat saaneet osansa valkoisesta kuorrutuksesta.
Hymyilen itsekseni. Tätä on odotettu.
Ei siksi, että lumi heti mahdollistaisi suuria talviseikkailuja. Ei hiihtolatuja, ei paksuja hankia tai täydellisiä laskukelejä. Mutta ensilumessa ei olekaan kyse siitä. Kyse on tunteesta, jonka se nostattaa. Lupauksen tulevasta. Avaan takaovea ja nappaan kuvan paljaista jaloistani vasten lumista maata.
Aamupalan jälkeen vedän takin niskaan ja astun ulos. Lumi narskahtaa kevyesti kengän alla. Ilma tuntuu erilaiselta kuin eilen. Kuin äänet olisivat vaimentuneet ja maisema näyttää valkoisen hunnun alla jotenkin rauhallisemmalta.
Kävelen pihapiirin laidalle ja huomaan, etten ole ainoa liikkeellä. Naapurimökin pihassa joku harjaa lunta portailta hymy kasvoillaan. Kauempana kuuluu kuinka lapset on pihalla innoissaan leikkimässä. Ensilumessa on jotakin, mikä saa ihmiset käyttäytymään samalla tavalla vuodesta toiseen.
Lähden kävelemään tuttua polkua kylältä tunturiin. Polku erottuu selvänä valkoisena vanana varvikon keskeltä. Puro virtaa vielä sulana ja syksystä muistuttavat viimeiset, kaikista sinnikkäimmät lehdet värisevät tunturikoivujen oksilla. Ne roikkuvat kiinni kuin viimeisillä voimillaan, vaikka talvi tekee jo tuloaan.
Matkalla huomaan pysähtyväni tavallista useammin. Katselen maisemaa kuin uusin silmin. Tajuan, että lumisade on hiljalleen hiipunut ja luvattu auringonpaiste taitaa tehdä tuloaan. Tästä voi tullakin todella kaunis päivä – ajattelen.
Ylempänä tunturin rinteellä tuuli pyörittelee lumihiutaleita maata pitkin. Aurinko yrittää pilkistää pilvien takaa ja saa uudet lumilaikut kimaltamaan hetkittäin. Katselen maisemaa hiljaa ja mietin, kuinka nopeasti aika kuluu. Vasta hetki sitten ihailimme ruskan värejä.
Talvi ei saavu yleensä ihan yhdessä yössä. Se hiipii paikalle kuin varkain, hiutale hiutaleelta. Ensilumi on kuin talven ensimmäinen tervehdys.
Mietin, että täällä rikkaus ei todellakaan ole vain suurissa elämyksissä. Se löytyy pienistä hetkistä, aamusta, kun avaat verhot ja huomaat maailman muuttuneen yön aikana. Syntyy kutittava tunne, että ulos on päästävä.