Ylläksellä vuosi koostuu kahdeksasta vuodenajasta. Jokaisella niistä on oma rytminsä, valonsa ja juttunsa. Tässä sarjassa kuljetaan vuoden läpi yksi tunturikkain hetki kerrallaan.
“Ruska on yleensä silloin parhaimmillaan”, joku sanoi, ja se riitti. Ei tarvittu sen enempää perusteluja. Varasimme junaliput syyskuun alkupuoliskolle ja suunnittelimme mitä kaikkea haluaisimme lomalla kokea.
Ilma on selvästi kirpeämpi kuin vielä muutama päivä sitten kotona. Keltainen ei olekaan vain keltaista. Se on kirkas, melkein hohtava ja sen vieressä punainen tuntuu syvemmältä kuin muistan. Ruska taitaa olla parempi kuin toissa vuonna? Kuljen hetken hiljaa ensimmäisen päivän retkellämme ja mietin, että tätä kaikkea ei oikein voi selittää. Polku nousee loivasti ylöspäin. Välillä pysähdytään ihan ilman syytä. Tai oikeastaan syy on selvä: maisema muuttuu koko ajan.
Ilmassa tuoksuu selittämättömästi se sama mitä näen. Puhdas luonto, kosteat varvut ja sammalikot, puolukat ja sienet. Kastepisarat ja auringon pilkahdukset sen taittuessa pilvien ja puiden oksien takaa silmiini.
“Katso tuota rinnettä”, sanon ääneen. Se näyttää melkein epätodelliselta. Askel hidastuu mitä ylemmäs päästään. Ei siksi, että olisi raskasta, vaan siksi ettei kukaan halua kiirehtiä. Jokainen mutka näyttää vähän erilaiselta. Yhtäkkiä huomaan katsovani enemmän maisemia kuin polkua ja melkein kompastun.
Viileä tuuli heittelee lippiksen alta karkaavia hiussuortuvia. Vedän takkia kiinni. Tuntureiden rinteet lainehtivat keltaisen, oranssin ja punaisen sävyissä. Ystäväni huokaa vierestäni: “On täällä kyllä kaunista.” Nyökkään. Ei siihen oikeastaan ole mitään lisättävää.
Matkalla alas istahdamme osa läheiselle puun rungolle, osa pehmeälle mättäälle ja kaivamme eväät esiin. Termarista kaadettu kahvi höyryää viileässä ilmassa. Joku meistä kommentoi, että tämä on varmaan parasta kahvia, mitä on hetkeen juonut. Mikä siinä onkin, että retkellä eväät maistuvat aina paremmalta?
Katse harhailee kauemmas. Ruskan värit täplittävät maisemaa. Mäntyvaltainen metsikkö on edelleen vihreä, mutta siellä täällä on selvästi enemmän lehtipuita ja maaruskaa.
Kun lähdetään takaisin kohti autoa, huomaan vilkaisevani taakse vielä monta kertaa. Värit eivät katoa mihinkään ne vain sulautuvat hiljalleen toisiinsa.
Ja silloin se ehkä kirkastuu.
Rikkaus ei ole vain siinä, mitä näet. Vaan siinä, että pysähdyt kokemaan asioita. Merkityksellisimpiä ovat usein ne pienet hetket, jotka kiitävät ohi ennen kuin huomaammekaan.