Aurinko häikäisee silmiäni, kun istun keittiössä merinovillakalsareissa hörppien aamukahviani. Hangen on kuorruttanut höyhenenkevyt pakkaslumikerros, joka kimaltelee tuhansien tähtien lailla. Hieraisen unihiekkoja silmistäni samalla kun avaan ulkoilukartan. Oloni tuntuu levänneeltä ja keho vahvalta. Alan haaveilla Kukastunturin huiputuksesta, mutta päätän tehdä päätöksen huiputuksesta vasta matkalla, kun päivän hiihtokunto ja ladun liukkaus on selvinnyt. Piirrän sormella reittiä kartalle: Navettagallerian ohi, Kukaslompolon jäätä pitkin Peurakaltiolle ja rengaslenkkinä takaisin kylälle. Tai ehkä toisin päin. Hörppään kahvitilkan kupin pohjalta ja taittelen kartan kasaan.

Mittari näyttää –18 astetta. Puen päälleni hiihtovaatteet: paksun islantilaisen neuleen, hiihtohousut ja toppashortsit. Päähän vedän lämpimän merinovillapipon ja kaulaa suojaamaan putkihuivin. Pakkaan hiihtovyöhöni mukaan lämmintä juomaa ja pienen eväspatukan varmuuden vuoksi, vaikka tarkoitukseni onkin nauttia Peurakaltion päivän keitosta ja tuoreesta munkista. Kiristän monot jalkoihini ja nappaan sukset sekä sauvat käteeni. Lähimmälle ladulle on 200 metrin matka majapaikastani, joten kävely ladulle toimii erinomaisena alkulämmittelynä. On helmikuun alku, eikä aurinko ole vielä ehtinyt nousta kovin ylös. Hengitys höyryää kylmässä pakkasilmassa, mutta pilvettömästä taivaasta ja nousevasta auringosta päätellen, on tulossa mitä mahtavin hiihtopäivä.

Sukset jalkaan ja ladulle

Pääsen ladun reunalle, napsautan luistelusuksien siteet kiinni monoihin ja pujotan sauvojen käsilenkit käsiini. Aluksi keho tuntuu jäykältä ja jalat hakevat tasapainoa suksien alla. Latu on lähes korkkaamaton eli olen ensimmäisiä liikkeellä tänä aamuna. Jalkani potkaisevat vauhtia ja liukuvat vuorotellen liukkaalla ladulla, käteni työntävät rytmikkäästi sauvoilla vauhtia eteenpäin. Pikku hiljaa kehoni alkaa lämmetä – onneksi, sillä edessä on ensimmäinen pienempi mäki. Ylämäkeen vauhti ja rytmi hidastuvat, kädet joutuvat hieman kovemmin töihin ja jalat puskevat suksia liuttaen mäkeä ylöspäin. Hengitykseni tihenee ja sydän hakkaa lujempaa, tunnen kuinka lämpö alkaa vallata kehoni. Tasaiselle päästyäni otan syvän henkäyksen, korjaan ryhtini ja jatkan matkaa – suksi alkaa luistaa kevyemmin.

Hiihdän läpi taianomaisen satumetsän, jäätyneen joen yli vievän sillan kautta ja suuntaan kohti Kukastunturin nousua. Laduilla on vielä hiljaista, mutta neljän ladun risteyksessä karttaa lukee muutamia muitakin innokkaita hiihtäjiä. Tervehdin ja päätän lähteä kohti pitkää nousua kohti Kukastunturin huippua. Yritän pitää tahdin maltillisena, jotta pitkä ylämäki pysyisi miellyttävämpänä. Latu nousee tasaisesti: ei liian jyrkästi, mutta kuitenkin sen verran, että töitä on tehtävä jatkuvan tasaisesti. Saavutan risteyksen, josta pääsen joko Kukastunturin huipulle tai tunturin viertä Kotamajalle. Pysyn kuitenkin päätöksessäni ja lähden nousemaan kohti huippua. Latu jyrkkenee ja hiki nousee otsalle. Tunnen kuinka aluspaita alkaa kostua alaselästä ja suuta alkaa kuivata. Otan pienen tauon, hörppään lämmintä ja makeaa mehua hiihtovyöstäni ja annan hengitykseni sekä sykkeeni tasaantua tauon aikana. Ihailen tykkylumipuita, hiljaisuutta ja kimaltavaa hankea. Auringonsäteet lävistävät metsän puiden välistä ja muistuttavat lähenevästä keväästä.

Huippu häämöttää

Pian metsä alkaa harventua ja maisema aueta edessäni. En kuitenkaan pääse ihailemaan sitä kuin pienin vilauksin, sillä joudun keskittymään viimeiseen ponnistukseen: jyrkimpään nousuun. Vauhtini tipahtaa kävelyvauhtiin, mutta tsemppaan itseäni mielessä: viimeinen puserrus, tämän jälkeen alkaa alamäki! Jo todella raskailta tuntuvien viimeisten työntöjen ja potkujen jälkeen latu vihdoin loivenee ja saavutan Kukastunturin tasaisen huipun. Pysähdyn ja annan katseeni viipyä maisemassa. Pilvetön ja sininen taivas, aurinko ja valkoiset hanget silmänkantamattomiin. Kumpuileva maasto, josta nousee tuntureita. Kauempana tunnistan Pallastunturin ja toisessa suunnassa lähempänä Ylläksen tunturijonon: Pyhätunturi, Lainio, Kesänki ja Ylläs. Mikään ei voita tätä maisemaa!

Viivyn huipulla hetken. Muutama muukin hiihtäjä on saavuttanut huipun ja päivittelemme toisillemme maisemien kauneutta. Hiki alkaa kuivua selässäni ja tunnen, kuinka kylmyys alkaa hiipiä iholleni. On aika jatkaa matkaa. Huipulta alkaa pitkä lasku aina Kotamajalle saakka. Lähden rauhallisesti liikkeelle ja nautin alamäen tuomasta helppoudesta ja vauhdista. Alamäen jyrketessä ja mutkissa jarruttaessa tunnen ylämäen tuomat maitohapot jaloissani. Välillä uskallan antaa alamäen viedä ja laskettelen latu-uralla, välillä auraan, jotta vauhti pysyisi hallinnassa. Vauhdin kasvaessa tunnen viiman kasvoillani ja sormiani alkaa paleltaa. En kuitenkaan halua hidastaa, sillä vauhti tuntuu upealta – tunnen olevani pysäyttämätön!

Tauon paikka

Kotamajan pihassa käännyn vasempaan. Varpaitani ja sormiani paleltaa, joten laitan suksiini vauhtia. Kumpuileva maasto tykkymetsän katveessa tuntuu sadulta. Hiljaisuus tyynnyttää mielen. Sukset liukuvat tasaisella rytmillä ja kohta huomaan Peurakaltion vanhan tallikahvilan jo siintävän edessäni. Asetan sukseni ja sauvani ulkotelineeseen ja astun sisään ihanan lämpimään tupaan. Peurakaltiolla on vielä hiljaista, joten saan valita rauhassa istumapaikan. Asettelen hiihtohanskani ja piponi kuivumaan, laitan takin naulakkoon ja haen itselleni syötävää. Tänään on tarjolla porokeittoa. Nautin lämpimänä höyryävästä keitosta ja ihastelen historiallista, hämyistä tunnelmaa. Jälkiruuaksi valitsen ihanan sokerisen munkin, josta saa juuri sopivasti energiaa kotimatkalle. Tunnen energian palaavan kehooni ruoan avulla. On aika lähteä kotimatkalle.

Kotimatka on tasaisempaa maastonmuotoa. On pieniä ylämäkiä ja aina alamäkiä sen jälkeen, mutta pääosassa kotimatkalla näyttelee Kukaslompolo. Pitkulainen, aava latu Kukastunturin suojassa. Sukseni tuntuvat luistavan edelleen hyvin ja voimaakin tuntuisi olevan vielä jäljellä. Ehkä se johtuu vain sokerista suupielissä. Tasainen latu tuntuu miellyttävältä. Valitsin reitin kulkusuunnan ehdottomasti oikein. Muutamia kilometrejä ennen majapaikkaani tunnen jalkojeni jo väsähtävän. Myös käsissä tuntuu paino. Päivän hiihtolenkin pituus oli siis oikein valittu. Hiukset ja ripset huurteisina liu’un viimeiset metrit, kunnes on aika ottaa sukset ja sauvat kainaloon ja kävellä loppuverryttelyksi majapaikkaani. Olipa se onnistunut hiihtoretki!